20.3.2014

Miksi en tee (oikeastaan) mitään?


Opin lukemaan 80-luvun alussa ja pian kirjastosta löytyi tavu-kirjoja, tarinoita lapsista natsiajan Puolassa. Melko pian kysymys ”miksi ihmiset eivät tehneet mitään” muuttui kysymykseksi ”tekisinkö itse jotain”. Perkasin äitini kanssa kasvimaata ja lauleskelin free Mandelaa, aurinko paistoi. Sitten kului parikymmentä vuotta ja yhtäkkiä kuulin, että ilmastonmuutos on osittain jo peruuttamattoman pitkällä. Miksi en ollut kuullut tätä aikaisemmin?

Ympäristöpsykologian professori Robert Gifford on artikkelissaan The Dragons of Inaction - Psychological Barriers That Limit Climate Change Mitigation and Adaptation (ilmastonmuutoksen teemanumero, American Psychologist, 2011 66(4)) listannut psykologisia syitä sille, miksi en (taaskaan) tee mitään. Giffordin kuten muidenkin ilmastonmuutoksesta kirjoittavien psykologien ajatus on, että ymmärtämällä miksi me ihmiset olemme sellaisia kuin olemme, voimme vaikuttaa viisaammin. Samaa toivon itsekin.

Kaikkialla läsnä informaatio

Kognitiiviset esteet ovat Giffordin mukaan yksi tärkeä syy toimettomuudelle: tietoa on liian vähän tai liikaa tai se perustuu vääriin faktoihin ja saa uskomaan, että kaikki on kunnossa, tai että ongelmien kimpussa on jo tarpeeksi teknologisia eksperttejä (”technosalvation”).

Nykyisenä median kulta-aikana luulisi tietoa olevan tarpeeksi, ja luulisin itseni korkeakoulutettuna keskimääräisen fiksuna ihmisenä olevan kykenevä tiedon tulvasta selviämään. Tästä ehkä itsekeskeisestä lähtökohdastani päättelen, että jos tämä on niin vaikeaa minulle, ongelman täytyy olla monimutkaisempi – pelkästään informaatiota lisäämällä tai parantamalla ei selvitä.

Minua kiinnostaa ja jää Giffordia lukiessa edelleen vaivaamaan se, miksi jotkut ihmiset keksivät kysyä ”miksi” tai ”todellako”, toiset eivät. Toiset oppivat sen myöhemmin, toiset vasta todella myöhään.

Sieltä missä aita on matalampi?

Lapsena maailmantuskaani saapui lievittämään uskonnollisuus. Gifford mainitseekin ideologiat ja maailmankatsomukset yhdeksi tärkeäksi psykologiseksi esteeksi toimia ilmastonmuutoksen estämiseksi. Minunkin uskontooni kuului olennaisesti maailmanlopun odottaminen ja energia käytettiin ihmisten käännyttämiseen ennen ”lopun aikoja”. Kaikki alkoi, kun olin tutustunut uskonnolliseen koulukaveriin, juuri siinä iässä, jossa lapsi kehityspsykologiankin mukaan usein alkaa pohtia suuria maailmankaikkeudellisia kysymyksiä (MLL:n nettisivut, lapsen kasvu ja kehitys - on muuten mielenkiintoisia juttuja muutenkin!).

Artikkelissaan Gifford ei paneudu niihin syihin, jotka johtavat tietyt ihmiset turvautumaan tiettyihin psykologisiin keinoihin: pikkuveljeni ei alkanut hihhuliksi, niin kuin ei moni muukaan tuntemani ihminen. En ole lainkaan varma, olisinko jotenkin voinut välttää uskonnollisen vaiheeni, olla rehellisempi ja avoimempi tiedolle jo nuorena. Ja toisaalta, jotkut yhdistävät uskoonsa ihan sujuvasti luonnon suojelun!

Optimismivirhe

Takaisin maailmamme ongelmiin, jotka nopean matkustamisenkin aikana tuntuvat usein kaukaisilta sekä maantieteellisesti että ajallisesti, lähes yhtä kaukaisilta kuin metrossa tönöttävä syrjäytynyt. Se on matkalla kauemmas itään, siellä noita asuu. Giffordin taksonomiassa tälle on annettu nimi optimismi-virhe, optimism bias: ”global citizens do expect environmental conditions in general to worsen over the next 25 years . . . but not as badly where they themselves live as in other places”.

Lapsesta asti olen tottununut siihen, että jossain jollakin menee huonommin, Afrikan lapsi söisi mielellään mauttoman puuroni. Se joku toinen on tämän kuplan ulkopuolella, niin kuin ovat nekin muut, joita ei kännykkään kailottaessaan huomaa ympärillään.

Arvojen käytännöllisyys puntarissa

”Ethän sinäkään oikeasti haluaisi luopua hyvinvoinnistasi?” kuuluu totinen kysymys. En, en haluaisi, ehkä. Entä jos joudun joka tapauksessa luopumaan jo ennen eläkeikää? Italialainen ystäväni ihasteli lämpimiä kylpyhuoneitamme, hänen opiskelukaupungissaan ei viitsinyt käydä joka päivä suihkussa, koska siellä oli kylmä. Isompi ja ilmastoitu auto on vaan niin kätevä ja perheelle välttämätön. Onko? Entä jos parin vuosikymmenen päästä täälläkin on energiasota?

Puhdas ilmasto on  tutkimusten mukaan jopa amerikkalaisten ihmisten mielestä tärkeimpiä asioita, mutta tämä ei ole käytännössä toteutuva arvo: ”The aspiration to “get ahead” often means engaging in actions that run counter to the goal of reducing one’s climate change impacts”. Teoria ja käytäntö….

Taas jään miettimään vanhaa kysymystäni: miksi joillekin on tärkeätä saada uusi auto ja suuri moottori, yksille uusia kiiltäviä vaatteita ja toisaalla joku iloitsee ruostuneesta polkupyörästä ja kylätiestä? Voisiko uusien ja isojen asioiden ostajien ambitiot ohjata johonkin muuhun, ei vanhaan ja rappioromanttiseen, vaan johonkin ekologiseen nopeaan ja kiiltävään? Toisilla meistä näyttää olevan sisäinen taipumus viehättyä uusista, kauniista ja nopeista asioista, toisilla monimutkaisista teknisistä järjestelmistä, yksillä taas syrjäytyneiden auttamisesta yksi kerrallaan.

Meidän yhteiskuntajärjestelmämme on pohjimmiltaan hyvä, onhan?

Lähi-idän vallankumoukset aiheuttivat tunteellisia reaktioita ja minäkin toivoin sikäläisille lisää vapautta ja demokratiaa. Jonkinlaisena alkusysäyksenähän toimi epätoivoisen, elinkeinonsa menettäneen henkilön tekemä polttoitsemurha. Protesti kanavoitui alueen autoritaarisia hallintoja kohtaan ja sellaisena siitä puhuttiin mediassa, vaikka laajemmin taustalla voi nähdä olleen ilmastolliset syyt – vuosia jatkunut kuivuus ja satojen pieneneminen ja toisaalta öljyvaroista saatavien rahojen väheneminen: valtio ei voi enää ostaa kansalaisten luottamusta.

Lännessä toivoimme demokratian saapuvan Lähi-itään… vihdoinkin he ovat valmiit hyväksymään meidän järjestelmämme! ”Another belief system has been described as system justification, the tendency to defend and justify the societal status quo”. Jatkuva kasvu ja keskitetty demokratia – ehkä meidän ei kuitenkaan tarvitse muuttaa mitään perustavanlaatuista omassa järjestelmässämme, kun muutkin päätyvät taistelemaan saman asian puolesta?

Sanoa ääneen

Miten sitten? Gifford päättää artikkelinsa ehdotuksiin, jotka kohdistaa kollegoilleen psykologeille. Artikkelissa esitellyt ja alaryhmiin jaetut "toimettomuuden seitsemän lohikäärmettä" (Limited cognition, Ideologies, Comparisons with others, Sunk costs, Discredence, Perceived risks ja Limited behavior) esitetään psykologien voitettavissa olevina esteinä ja ajatukset jatkotoimenpiteistä liittyvät yhteistyöhön muiden tieteenalojen kanssa. Hienoa! Ja kyllä, artikkelissa onnistuttiin luokittelemaan (kuulemma ensimmäistä kertaa suhteessa ilmastonmuutoksen estämiseen) seitsemän pääkategoriaa sellaisille psykologisille esteille, joita ihmiset kohtaavat.

Mitä hyötyä tästä oli minulle? Ensinnäkin hahmotan paremmin millaiset "voimat" minuun vaikuttavat. Jos voin sanoa sen ääneen, se ei ole enää tuntematon uhka, voin tunnistaa sen ja voin tutkailla sitä. Toisekseen ymmärrän paremmin, miksi psykologia tieteenä ei ole osannut meitä sanottavammin auttaa - tiede ja sen harjoittajat ovat yhtälailla "aikamme lapsia" ja tutkimiensa ilmiöiden vaikutuspiirissä, vaikka teorian avulla voivatkin välillä onnistua ottamaan etäisyyttä. Aika monta kysymystä jäi vielä mieleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti