16.3.2014

Miltä ilmasto tuntuu?


Mitä maailmassamme ja maailmallemme nyt tapahtuu? Olen kiinnostunut ihmisen mielestä. Siitä, miksi oma mieleni toimii niin kuin toimii, miksi läheiseni mieli toimii aivan eri tavoin. Osa mieleni liikkeistä johtaa suoraviivaisesti tiettyyn toimintaan, osa ei. Kollegani käyttäytyvät tietyissä tilanteissa tietyin tavoin… Miten he kokevat itsensä ja maailman?

Viimeisten vuosikymmenien aikana käsityksemme ihmiskunnan asemasta maapallolla on muuttunut huimalla tavalla: ensin ydintuhon uhka, sitten otsonikato ja nyt mahdollisesti hyvinkin nopeasti etenevä ilmastonmuutos - jos huonosti käy, onnistumme tuhoamaan itsemme, lopettamaan elämämme tällä planeetalla. Tämän tosiasian psykologiset vaikutukset ihmisten mieliin ja yhteiskuntiin tunnutaan sivuutettavan. Onko niin kummallista, että poliittisilla ratkaisuilla ei ole suuntaa, että keski-ikäiset voivat huonosti oravanpyörissään, että nuoret eivät tahdo löytää suuntaa elämälle ja uskoa tulevaisuuteen?


Syväekologian ja systeemiteorian tutkijan, filosofi Joanna Macyn (s. 1929) sanoin:
”Yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta jokainen omaamme edeltänyt sukupolvi eli uskossa, että uudet sukupolvet seuraisivat heitä. On ollut erottamaton osa inhimillistä kokemusta ottaa itsestäänselvyytenä, että seuraajamme jatkavat kättemme, aivojemme ja sydäntemme työtä ja että he kävelevät saman maan päällä, saman taivaan alla kuin mekin. Rutto, sodat ja kuolemat ovat aina tapahtuneet osana jatkuvuuden varmaa, yksilöä laajempaa kokemusta. Nyt olemme menettäneet varmuuden siitä, että ihmiskunnalla on tulevaisuus. Luulen, että tämä jollakin tietoisuuden tasolla kaikkien kokema menetys – poliittisesta suuntautumisesta riippumatta – on keskeinen osa aikamme psykologista maisemaa. (Macy, 2007, s. 18.)

Sulkeako maailman hätä tietoisuudestaan vai tehdäkö epätoivon vimmalla edes jotain? Macy lähtee etsimään toivoa ja mielelle näköaloja vaihtoehtoisista tavoista kokea maailma: hänen mukaansa maailman voi ymmärtää neljällä eri tavalla, jotka olemme perineet edeltäjiltämme ja jotka löytyvät myös suurimmista uskonnoistamme. Nämä neljä tapaa ovat: maailma sotatantereena, maailma ansana, maailma rakastajana ja maailma minuutena. Minulle tämän ääneen sanominen luo mieleeni tilaa ja vaihtoehtoja: sotatanner ja ansa ei olekaan ainoa tapa olla ja elää, siitä voi puhua, arvioida, epäillä.

Ilmastonmuutosuutisia kuullessani oloni on usein ollut kuin ansassa, jotkut reippaat jo tekevät valmisteluja toisille planeetoille muuttamiseksi! Olen myös oman elintasoni vanki - vaikka jossain olisi vielä riistaa pursuava erämaa, suuri villi länsi tai itä, tuskin osaisin siellä elää, hylätä vesivessaani ja keskuslämmitystä. Maapallo on yhtäkkiä muuttunut mielikuvissani hyvin rajalliseksi resursseiltaan ja se ahdistaa.

En ymmärrä loogisella järjelläni Macyn seuraavia sanoja, mutta näiden varassa nyt elän, tätä etsin: "me olemme maailma tiedostamassa itsensä. Voimme heittää hyvästit eristäytymiselle. Voimme palata kotiin maailmaan, joka ilmenee sekä minuutena että rakastajana."

4 kommenttia:

  1. Aamu Honkanen5/04/2014 9:45 ap.

    En malttanutkaan vain pistää blogiasi suosikkeihini vaan palasin heti lukemaan sitä. Kirjoitat hienosti ja tekstiäsi lukiessani voin pysähtyä ja rauhoittua, sulkea kaiken ulkopuolelleni samalla kun pohdin koko maailmaa ja suhdettani siihen. Jo lapsena mietin maapalloamme ja erityisesti sitä, että on vain yksi pallo. On vaikea ymmärtää, miksi meidän ainoata pallokotiamme halkovat valtioiden väliset rajat, jotka näkyvät vain kartalla ja luonnossa vain silloin kun ihmiset rakennelmillaan tekevät rajat näkyviksi. Miksi rajan sisällä kasvava kuusi on rakkaampi ja enemmän oma kuin rajan takana kasvava? Ihmisen tarpeista voimakkaimpia lienee siis halu omistaa jotakin?

    Itse en tee mitään asian hyväksi - en suurta ainakaan. Jätän radikaalimmat toimet aktiivisemmille kansalaisille. Ajan autoa ja saastutan. Ostan tavaroita ja kulutan - tänään tosin vähemmän kuin ennen. Alkutaipaleeni tässä elämässä hankin tavaraa ja nyt loppupuolella yritän päästä siitä eroon.

    Jokaisen ihmisen olisi hyvä (ehkä jo kouluiässä) viettää pakollinen siviilipalvelus sekä kaatopaikalla että vanhusten hoitolaitoksessa. Moni silmä voisi avautua. Jokunen korva voisi herkistyä kuulemaan myös pallokotimme avunpyynnön.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Aamu! Nyt tuntuu oudolta, että en tajunnut tämän planeetan rajallisuutta aiemmin, vasta muutama vuosi sitten aloin ajatella... Olin nuoresta lähtien innostunut eri kielistä ja kulttuureista - kaikki valtioiden (ja ihmisryhmien) rajat tekivät maailmasta suuren näköisen, kiehtovan ja dynaamisen labyrintin, ylittämällä tämmöisen rajan saattoi kokea matkaavansa kauaskin. Kuin hiiriä labyrintissä? Se oli omalla tavallaan kovin turvallista, vaikka siihen liittyy se oman kuusen puolustaminen, jopa naapureita tappamalla. Semmoinen mittakaava kuitenkin on niin pieni.

    Omistaminen. Hallitsen jotain, olen turvattu. Turvassa miltä, missä?

    VastaaPoista
  3. Hei, onpa mainio ja tarkkanäköinen blogi! Luin kaikki tekstit ja nyökyttelin tosi monessa kohtaa ponnekkaasti. Juuri tällaisista aiheista meidän pitäisi puhua, mutta jostain syystä ne sivuutetaan. Liian suuria ja pelottavia kysymyksiä?

    Olen viime aikoina miettinyt juuri sitä, miten meitä edeltäneillä sukupolvilla on ollut niukkaa, mutta heillä on kaiketi ollut se kokemus, että maailma menee parempaan suuntaan (sodat ja sellaiset kyllä aina sotkevat asioita välillä, mutta niidenkin jälkeen alkaa heti jälleenrakennus). Minun sukupolveni taas viettää mukavaa elämää, mutta asiat uhkaavat mennä pahasti mönkään. Näin ainakin itse koen, olisi mielenkiintoista tietää onko nykynuorten tulevaisuuskäsityksistä tehty systemaattisempaa tutkimusta, ja onko tosiaan tutkittu niiden psykologisia vaikutuksia.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Hilkka! Pidän silmät auki nuorten tulevaisuustutkimusten suhteen. Sellaisessa on varmasti erityisen oleellista miten kysymykset esitetään - että tutkija tiedostaa nämä ongelmat! En ole löytänyt Suomesta mitään ilmastonmuutoksen henkiseen puoleen tai mielenterveyteen yms. liittyvää. Ympäristöpsyka tulee lähimmäksi, mutta käsittelee esim. lähimetsien merkitystä mielenterveydelle...

    Olen haaveillut, että tähän tarvittaisiin samanlainen tabunkaatokampanja kuin 80-luvulta lähtien on ollut itsemurhaan liittyen. Jotta osattaisiin nimetä ahdistuksia.

    VastaaPoista