12.4.2014

Elämän kunnioittamista vai kuolemanpelkoa?


Olen joskus jättänyt lihan syömättä, koska se näytti liikaa... eläimeltä. Kuvittelin koivet juoksemaan pihanurmelle. Tänä talvena tapoin verkoista nousseen kalan ja perkasin pari. Mitä tässä välillä on tapahtunut? Olen tajunnut todella selkeästi olevani kuolevainen, kuolevani ennemmin tai myöhemmin, päätyväni kirjaimellisesti matojen ruoaksi. Tai ehkä tajusin sen vasta kaunista, jäntevää, täydellistä kalaa katsellessani.


Kala kuolee, ennemmin tai myöhemmin. Jos minä, eläin, en syö sitä, jokin toinen syö. Tehokasvatuksen puolesta en puhu! "Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme..." ei ole hullumpi rukous. Miksi pitää saada liikaa? Jos elantoni olisi kalaonneni varassa, olisin paljon rehellisemmin osa luontoa. Mutta me haluamme varmistella - kuinka monta lehmää pitää olla navetassa, tai kylmäaltaassa, että tunnemme olomme turvalliseksi?

Kalaani kotiin kantaessani mietin, miltä tuntuisi elää, jos ruokaa ei olisi varastossa kaupassa. Olisiko se hirvittävää, pelkäisinkö koko ajan nälkäkuolemaa? Pelkäisinkö paleltuvani, eksyväni, tulevani syödyksi? Muuttaisin varmasti hieman etelämmäksi, tai jos siellä ei olisi tilaa, saattaisin tosiaan kuolla yrittäessäni löytää parempia metsästysmaita. Ennenaikaisenakin tällainen kuolema olisi luonnollinen, osa elämän kiertokulkua. Niinhän minä muuten nytkin saatan kuolla, vaikka huomenna, viimeistään vanhainkodista sairaalaan joutuessani. Mitä merkitystä yksilön kannalta on sillä, onko aikainen kuolema todennäköinen vai ei ja tapahtuuko se vai ei?

Mietin myös suhtautumista kuolemaan yhteiskunnan eri tasoilla. Minusta vaikuttaa siltä, että kulttuurissamme on sekoitettu yksilötaso ja yhteiskunnallinen taso. Lähestyvä kuolema on tietenkin asianosaiselle (eli kuolevalle) kriisi ja läheisen kuolema on tragedia jälkeen jääville. Toisaalta me kaikki kuolemme joskus, meiltä jokaiselta kuolee joskus joku läheinen. Pyrkiikö rakentamamme yhteiskunta jotenkin säästämään meidät tältä kokemukselta? Yhteiskunnallisestihan (taloudellisesti) on järkevää vähentää tiettyjen ryhmien kuolleisuutta - koulutetettujen ja ammattilaisten toivotaan pysyvän terveinä ja tekevän pitkän työuran ja vanhempien toivotaan kasvattavan lapsensa.

Laitamme huimasti yhteisiä resursseja yksittäisten ihmisten hengen pelastamiseen. Yksityisellä tasolla tämä on rationaalinen ratkaisu - haluamme pelastaa läheisemme, itsemme. Kuolema tuntuu... luonnottomalta. Ruumiini vanhenee, sieluni ei. Mutta voiko yhteiskunta pelastaa kuolemalta? Olisiko rationaalisempaa käyttää resurssit elämän yhteisten perusedellytystemme tukemiseen: nuoret perheet, lapset, ympäristö ja ilmasto? Pidämme vanhuksemme laitoksissa hengissä lääkkeillä, yhteisten keittiöiden käyttö heiltä on ilman hygieniapassia ja myrkytysten pelossa kielletty - voisivat vaikka kuolla!

Onko kuolema väärin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti