3.5.2014

Lapsista ja torakoista


Mihin ihminen turvaa kuoleman lähestyessä? Tänä talvena mietin paljon kuolemaa. Syksyllä kuoli läheiseni läheinen, minua nuorempi, seurasin turhaa ja katkeraa taistelua kovin läheltä. Jouluna sain kuulla eräältä tärkeäksi tulleelta ihmiseltä hänen sairastavan nopeasti etenevää tautia, johon ei ole parannusta. Voin pahoin henkisesti ja fyysisesti, matkalla joulusaunaan oksensin puistoon - yksi ihmeellisimmistä tapaamistani ihmisistä lakkaisi olemasta. Iloitsin niin kovin siitä, että hänellä on lapsi ja jokin osa hänestä jää elämään. Kuolema tuli lähelle, asetti raamit elämääni.


Tänä talvena toivoin itselleni lasta, ensimmäistä kertaa. Elämän jatkumoa. Koin myös itseni todella vahvasti osaksi luontoa, tunsin ytimessäni tulevani maaksi jälleen, kasvien ja eläinten ruuaksi. Samaan aikaan uutiset laittoivat miettimään kuinka kauan maapallolla vielä on eläimiä ja kasveja, joissa elämääni jatkaa. Hahmottumattomat ajatukset kuolemisesta pois maailmasta, joka ei jatkukaan, olivat kauheita. Niinä öinä olin hyvin yksin.

Itkin katkerasti, itseäni, tulevia lapsiani, heidän lapsiaan, maapallon viimeisiä torakoita. Olin pettynyt. Tähän astisen elämäni olen tavoitellut kaikenlaista, uraa, taloudellista vakautta, tietynlaista kauneutta, välillä pelkkää toimeentuloa tai järjissä pysymistä. Kuolema antoi uusia mittasuhteita.

Mieleni reunoilla väikkyi myös ahdistava rauhallisuus, jonka muistin jo parin vuoden takaa: ajatus siitä, että jos tuhoudumme kaikki, millään ei ole mitään väliä, ei Syyrian sodan uhreilla, ei Aasian vaatetehtaiden orjilla. Täydellinen tuho kuittaa epäoikeudenmukaisuuden maailmasta. Kevättalvella löysin kirjan, jossa suomalainen nainen sanoi kaiken tämän ääneen, oli sanonut jo vuonna 1988. Oli uskaltanut ajatella ja kirjoittaa suurimman kauhun, jonka osaan kuvitella. Sain sanoja.

Kirjassaan "Ydintrauma" Soili Hautamäki menee psykologisessa olemassaolon pohdinnassaan hyvin pelottaville tasoille, hän kirjoittaa pääasiassa Japanin ydinpommeista selvinneiden ahdistuksesta, toisaalta myös meidän muiden maailmasta, ydinpommien jälkeen. Tutkimuksissa on löydetty yleisinhimillisiä ”kuolemattomuuden symboleja”, joihin ihminen kuoleman edessä turvautuu: elämän ja ”minän” jatkuminen joko lapsissa (tai omassa heimossa, ainakin ihmiskunnassa), taivaassa, omissa teoissa tai luonnon kiertokulussa. Koska ihmiskunnan tuho ydinsodan tai ilmastonmuutoksen myötä on mahdollinen, ihminen joutuu kohtaamaan oman minänsä jatkumattomuuden mahdollisuuden. Mikään ihmisen historiassa ei valmista meitä täystuhon mahdollisuuteen, ja uhkan tiedostamisen voidaan arvata aiheuttavan traumatisoivan pettymyksen: edeltäville sukupolville tarjolla olleet jatkumot eivät enää olekaan itsestään selvästi "käytettävissä".

Hautamäen ja muiden psykologien mukaan pettymykseen liittyy yleensä vihaa. Tutkimusten mukaan kylmän sodan aikainen ydintuhon akuutti uhka sai useimmat ihmiset kokemaan syvää voimattomuutta. Psyyken normaalia toimintaa on, että pettymyksestä seuraa viha, joka sitten kanavoituu joko agressioksi tai rakentavaksi toiminnaksi. Vihan tarkoitus on poistaa trauman uhka psyykestä jonkinlaisen toiminnan avulla.

Jos viha kuitenkin tuottaa liian pelottavia toiveita, esimerkiksi muiden ihmisten tai koko ihmiskunnan tuhosta, on viha yleensä ”unohdettava” ja torjuttava tiedostamattomaan. Seurauksena lamaannus ja voimattomuutena koetut, tiedostamattomat syyllisyyden tunteet.

”Järjen tasolla voi aukottomasti perustella väitteen, että niin kauan kuin ydinsodan uhka vielä on vain uhka, turhaa on nimenomaan olla tekemättä mitään sen suhteen. Vasta oletus vihan tunteiden torjunnasta ja ydintuhon mielikuvilla ladatuista tiedostamattomista toiveista tekee turhuuden kokemuksesta psyykkisesti ymmärrettävän: ydinsodan syttymisen estämisen täytyy tuntua täysin turhalta nimenomaan silloin, kun sisimmässään tuntee varsinaisen ”voiman” suuntautuvan vastakkaiseen suuntaan.” (Hautamäki, 1988, s. 141-143.)

Selvää on, että jatkossakin toiset meistä kieltävät kaiken, toiset pyrkivät ymmärtämään, jotkut toimimaan. Toiveita luo se, että jotkut Hautamäen lainaaman tutkimuksen vastaajista kykenivät kääntämään vihansa toiminnaksi. Ei kuitenkaan ehkä kannata ihmetellä ihmisten lamaannusta ilmastonmuutoksen uhatessa. Se on ehkä sanatonta kuoleman kauhua.



Talvella koin tämän kaiken mielessäni ja koko itsessäni todella läpikotaisesti. Nyt kaikki on etäämpänä. Tiedän käyneeni pohjalla, ja tunnistan pelon, muistan tunteen. Mutta en ole siinä enää, en koe sitä ruumiissani. Katselen etäämpää.

Tänään aloin miettiä johtiko tämä sukellus pimeään mihinkään, muuttiko se elämääni.

5 kommenttia:

  1. Mitä muuta pettymys on kuin sitä, että omat arvaukset tulevaisuudesta eivät vastanneet sitä, miten maailmankaikkeus asiat järjesteli? Hyödytöntä siinä on vihaa tuntea, parempi sopeutua uuteen tilanteeseen ja arvata jatkossa paremmin. Vielä parempi jos malttaisi jättää arvailun vähemmälle ja tyytyisi keskittymään siihen, miten itsen on paras toimia tilanteessa, johon on tullut heitetyksi.

    Sadan vuoden päästä olemme joka tapauksessa olemassa vain sitä kautta, miten muutimme ympäristöämme. Ei elämä ole pelkästään se tekijä eikä elämän jatkuminen edellytä tekijän kopioimista, kyllä ne maailmankaikkeuteen jätetyt jäljet ovat ihan yhtä suuri osa minuutta. Suurempikin jos tuli eläessään jälkien jättämiseen panostettua.

    VastaaPoista
  2. Hei, tulit kylään! Olen pahoillani, ei ollut tarkoitus arvottaa tekoja tai muita tapoja (jättää jälki). Luulen, että erilaisille ihmisille eri tavat ovat ominaisia ja tärkeitä. Tajusin tänä talvena yleensä tarvitsevani tällaisia ajatuksia ja yllätyin siitä mitä sisältäni löysin.

    Pettymys... on pettymys. Mun suurin pettymys ei liity niinkään siihen, että ihmiset kuolee, minäkin. Vaan siihen, että me pystytään luultavasti tuhoamaan maapallolta elämän edellytykset ja siihen, että siinä ollaan jo ilmeisen pitkällä, en ollut tajunnut. Siihen liittyy myös viha, joka mun mielestä ei ole sinänsä hyödyllistä tai hyödytöntä, se vaan on (jos on). Se mihin se johtaa, mitä kukin vihallaan tekee, voi olla hyödyllistä tai hyödytöntä, tai hyvää tai pahaa. ...viha, jonka löysin sisältäni, on pelottavinta mitä olen kohdannut. En osaa tai halua selittää sitä pois, jättää huomioimatta. Enkä usko, että sellaista olisi hyvä sisälleen haudata. Mun mieli on sellainen, täynnä tunteita, ajatuksia, kuvia, tunnelmia... joihin haluan tutustua.

    Se, että minun mieli, tai minä, joskus lakkaa olemasta, tuntuu pohjimmiltaan absurdilta. Joku osa mun mielestä, itsestä, ei muutu, ei vanhene tai rapistu. Se itse ei oikein osaa tajuta lakkaavansa joskus olemasta. En tiedä... -H-

    VastaaPoista
  3. Hei, kiitos henkilökohtaisesta ja rehellisestä tekstistä ja kommenteista.

    VastaaPoista
  4. Kiitos, Henna, että olet olemassa, yhtenä harvoista, jotka pystyvät katsomaan tätä menettämättä toimintakykyään. Kiitos että yrität. Minulla on yhä paheneva ahdistus, kauhu tästä kaikesta, täystuhosta joka tuntuu vääjäämättömältä. Olen lamaantunut. Mitä sanon lapselleni, sitten kun on pakko? Hän on niin pikkuinen, ettei tiedä tästä mitään, mutta tuntuu siltä että hän voi olla pikkuinen vielä silloinkin, kun tämä kaikki hajoaa. Ja miten se tapahtuu, kuinka nopeasti, kuinka kauan sen jälkeen joutuu odottamaan, kun tietoa ei voi kukaan enää paeta? Tuntuu niin oudolta elää näitä tavallisiksi naamioituja päiviä, kun ei ole mitään, mitä odottaa, muuta kuin sitä, että tulisi vielä mahdollisimman monta tavalliseksi naamioitua päivää. Toivoen, että sanomalehden banaalien "pääaiheiden" seasta ei taas löydy hyvin piilotettuja pikku-uutisia kammottavista muutoksista, joista asiantuntijatkaan eivät osaa sanoa mitään.

    VastaaPoista
  5. Moi Sari! Kiitos kun luet ja kommentoit! Mua alkoi ihmetyttämään ja ahdistamaan juuri tämä eri tarinoiden kertominen mediassa, tavallisia uutisia ja sitten siellä välissä, että maapallo räjähtää pian tms. Ja juuri kukaan ei puhu niistä.

    Lapsiasiaa olen miettinyt taas paljon, Kleinin kirja muuten on toiveikas ja hän mm. kuvaa miksi päätyi haluamaan lapsen. Suosittelen.

    Mietin eri vainottuja vähemmistöjä, esimerkiksi kurdeja, joilla ei ole ollut omaa maata tai oikeutta kieleen. Tai palestiinalaiset leireissä tai Gazassa. Heidän lapset kasvaa siihen maailmaan pienestä asti, jossa ei ole toivekuvia turvatista tulevaisuudesta juuri tarjolla. Vanhemmat voi silti pitää huolta lapsistaan, ja omasta yhteisöstään, opettaa pitämään oman yhteisön puolta, auttamaan myös muita, huolehtimaan heikoista, tavoittelemaan vapautta ja ihmisoikeuksia.

    Vaikeinta luulen tulevan olemaan niillä lapsilla, joiden vanhemmat teeskentelevät, että kaikki on ok. Lapset oppivat lopulta uutisista, koulusta tai kavereilta, että asiat ei ole ok, ja silti monen vanhemmat ei suostu ja osaa puhua asiasta, ja lapset voi jäädä tosi yksin.... Mä uskon, että helpointa on kertoa hiljaksiin, pienestä pitäen, (ja samalla kertoa mitä tehdään paremman tulevaisuuden hyväksi. Vaikka tehdä jotain ihan vaan sen vuoksi, että on jotain mitä kertoa. Äiti on vapaustaistelija, jotta sulla olisi tulevaisuus.)

    VastaaPoista