15.2.2015

Toivomisen ja toiveikkuuden vapauttava ero


Entä jos toivo olisi niin kuin avioliitto ennen vanhaan, tahdon kysymys? Lähes mummuni ikäinen luontoaktivisti Joanna Macy kirjoittaa aktiivisesta toivosta, sellaisesta, johon ei tarvita optimismia: "Active Hope is a practice. Like tai chi or gardening, it is something we do rather than we have." Sellaiseen ehkä pystyn, sisulla ja no, koska tahdon.


Jos olisin toiveikas, se tarkoittaisi että pitäisin todennäköisenä toivomieni asioiden toteutumista. Usein en pysty rehellisesti olemaan toiveikas. Silti toivon! Että tulevaisuudessakin ihmiset voisivat hengittää raikasta ilmaa, tuntea puhtaan juomaveden valuvan vatsaansa ja aaltojen varpaidensa välistä, kävellä turvallisesti kotipihallaan ja kipaista kylille. Toivon, laimeimmillaan preferoin, että maailma olisi tulevaisuudessakin elettävä ennemmin kuin epäelettävä.

Olisin halunnut elää erilaisen elämän, ilman suuria tarinoita. Miettiä about ikuisesti elämäntehtävääni, valita muutaman eri sosiaalisen epäoikeuden välillä, sellaisen sopivan kokoisen, ehkä kieleen liittyvän rakenteellisen, tutkia tai tehdä töitä kansalaisjärjestössä, löytää miehen ja matkustella. Kerätä itämaisia mattoja, piippuja ja karttoja, rakentaa talon, asua veneessä, vanhuuden tullen ostaa mummonmökin ja joogailla vatsanahka löystyneenä omalla terassilla aamuauringossa, huolehtia elämän pikkuhuolia, iloita pikkuiloja. Ehkä saan toteuttaa joitakin unelmistani. Taustalla leijuu silti uhka, ajattelen sitä aktiivisesti tai en.
Joanna Macy on ollut luontoaktivisti yli 50 vuotta. Hän on kollegoidensa kanssa kehittänyt eräänlaisen "toivon workshopin", jossa käsitellään yhdessä maailmamme tilaan ja elämäämme liittyviä ahdistuksia ja angsteja. Jotta niistä pystytään myös päästämään irti. Luen Macyn kirjaa Active Hope - How to Face the Mess We're in without Going Crazy (linkit kirjojen virallisille sivuille, aukeavat uuteen ikkunaan). Toinen kirja ruokapöydän kulmalla on Naomi Kleinin uusin, toiveikas, kaunis ja jotenkin raivokas kirja This changes everything. Klein on kerännyt mahtavan määrän tietoa, tunteita ja ajatuksia maailmalla tapahtuvista kansanliikkeistä, jotka taistelevat luonnon ja elinedellytysten, juomaveden ja viljelymaan puolesta. Hänen teesinsä? Love will save this place.

Macy näkee kolme tapaa hahmottaa maailman tilanne ja tarpeet:

  • Business as usual tarjoaa ratkaisuksi lisää samaa, eli talouskasvua ja eriarvoisuuden lisäämistä.

  • Toinen vaihtoehto on todeta "olemme jo liian pitkällä" - liian monimutkaista, vuosikymmmenten aikana ei ole saatu mitään aikaan, miten nyt. Lehtien otsikot huutavat kauhukuvia ja kysyvät täysin hypoteettisesti paljostako olisit valmis luopumaan. Masennus, ahdistus ja hirviöiden piilottaminen mielen kaappeihin eristää, luo yksinäisyyttä ja lamauttaa, oli kyseessä alkoholismi, työttömyys tai ilmastonmuutos.

  • Aktiivinen toivo on kolmas vaihtoehto - mietitään rehellisesti missä nyt ollaan, miltä se tuntuu. Etsitään yhteyttä muihin, jaetaan myötätuntoa. Mietitään  millaista tulevaisuutta toivotaan ja toimitaan sen toteutumiseksi. Näin harjoitetaan aktiivisesti toivoa, kukin omalla tavallaan. Tästä tarkemmin seuraavassa artikkelissa!

Toivo ja toiminta ovat itseisarvoja, hieman kuin se paljon puhuttu sananvapaus? Näistä haluan jatkossa kirjoittaa, Macyn, Kleinin ja muiden toivojien ajatuksista, omistani. Toivon reseptejä.

Puhutaan ja kuunnellaan, toisiamme ja puita!



Kuva "hope" (sign pointing to the village of Hope, Derbyshire UK), by pol sifter, käyttöoikeus: Creative Commons (CC) License.

5 kommenttia:

  1. Moni hyvä asia maailmassa olisi jäänyt tapahtumatta, jos tekijät olisivat liikaa keskittyneet pohtimaan, onko menestyksen edellytyksiä. Parempi käyttää sekin energia itse asiaan, niin edellytykset todennäköisesti paranevat. Eikä kaiken tarvitse kerralla tulla valmiiksi kunhan suunta on oikea ja asia kunnon perustalla.

    VastaaPoista
  2. Niinpä! Kun vaan enemmän osattais ja haluttais toimia sen puolesta, mihin uskotaan tai mitä toivotaan tulevaksi. Mun mielen vaan valtaa usein (tai välillä...) ajatus, että mitään ei ole enää tehtävissä, ja siitä seuraa jonkinlainen ahdistuspaniikki ja lamaannus, jos en pidä varaani. Yritän päästä selville, miten se oikeastaan tapahtuu ja miten siitä pääsee varmimmim yli, ja tapahtuuko samanlaisia muiden mielissä. Nähtäväksi jää...

    VastaaPoista
  3. Kiitos kun kirjoitat ajatuksiasi, onneksi löysin tämän paikan. En ole pystynyt hakemaan tuota Naomi Kleinin kirjaa luettavakseni, kun jo pelkkä lehtijuttujen lukeminen ahdistaa niin älyttömästi. Tuntuu että "business as usual" on paras mihin ylletään. Ihmismieli takertuu siihen, kuin se olisi tärkeämpää kuin itse elämä. Tämän näkee parhaiten siitä, miten ilmastoasiat dumpataan jonnekin takimmaiseen nurkkaan. Ei suoranaisesti olla denialisteja, mutta ei missään nimessä myöskään haluta ajatella koko asiaa. Tiedotusvälineet syöttävät joka päivä massoille aiheiltaan aivan mitättömiä uutisia, joiden tärkein pointti on se, että ei syytä huoleen. Minusta juuri tällä on katastrofaalisen suuri vaikutus. Olen ihan varma, että jos ilmastouutiset olisivat joka päivä isoissa otsikoissa, ihmiset myös alkaisivat massoittain vaatia päättäjiltä toimia ja keskittymistä olennaiseen.

    VastaaPoista
  4. Suosittelen Kleinin kirjaa lämpimästi! Hän kokoaa yhteen eri liikkeitä, joista en ainakaan minä ollut ollut tietoinen, niistä ei suomessa tai muualla isoissa medioissa kirjoiteta. Ja kirjoittaa paljon äitiydestä myös. Ja hyvistä tulevaisuuden kuvista, mahdollisuuksista... Mulle tuli sellainen olo kirjasta, että olen kaikkine huolineni osa jotain suurempaa, että en ole yksin. Ja että vielä on paljon tehtävissä.

    VastaaPoista