10.3.2015

Väsyneiden vaikuttajien varikko?

Fastholman paratiisi, Helsinki, 2012. Kuva Hanna Kaisa Vainio
 Ihminen jaksaa paljon ja pitkään. Sen jälkeen kun luovuus ja into on kadonnut, jaksaa vielä puskea projektia, senkin jälkeen vielä kävellä ja etsiä vettä. Onko bönärisaikulta helpompaa vai vaikeampaa palata maailmanparantajaksi ja aktivistiksi kuin palkkatyöhön? Palkkatyöstä pois jäämisen sanotaan olevan vaikeaa: syyllisyyttä, ammatti-identiteetin ja omanarvontunnon romahtamista, häpeää.


Mietin näitä kun lähdin hiljattain vallatulle autiotalolle, jota olen ollut mukana pelastamassa muutaman viime vuoden, huonolla menestyksellä - kaupunki sanoi kaikkeen ei, jos siis vaivautui vastaamaan. On väsyttänyt ja kyynistyttänyt. Nyt "meidän" talo on vallattu, siellä on sisällä nuoria ja innokkaita.

Observeerasin tuntemuksiani kulkiessani lähikaupan (karjalanpiirakoita valtaajille) kautta talolle. Jo lähteminenkin tuntui vaikealta. En halua olla enää aktiivisesti kuviossa mukana, vaikka jotenkin tuntuu että pitäisi. Olen kyllästynyt ja koen siitä häpeää ja syyllisyyttä. Tiedän ja uskon, että kaikki eivät voi osallistua kaikkiin taisteluihin ja joskus on hyvä vaihtaa projektia, mutta silti. Olisiko tämä ollut niin tärkeä juttu, että minunkin kannattaisi pinnistää vähän enemmän, vähän pitempään, luovutinko liian helposti? Talolle mennessä oli niskassa ja vatsassa samanlainen kiristys kuin tavatessa entinen ystävä tai rakastettu kadulla. Sanoin hei, annoin nopeasti piirakkapussin ja toivotin onnea jatkoon. Huh!

Mietin heitä, jotka tajusivat jo 90-luvulla ilmastonmuutoksen totaalisuuden. Parissakymmenessä vuodessa ehtii mennä naimisiin, erota, haudata vanhempansa tai ystävänsä, kasvattaa lapsia tähän maailmaan, kokea joitakin kampanjavoittoja ja seurata kuinka suurin osa ihmisistä ei tajua. Jos he ovat niin kuin me muut, heistä osa on kokenut loppuunpalamisen tai parikin. Kuinka moni palasi takaisin? Osaammeko suhtautua lempeydellä itseemme ja toisiin, jotka ovat matkan varrella väsyneet?

Työssäni kokemani loppuunpalamisen jälkeen psykologi neuvoi totuttelemaan siihen tunteeseen ja niihin syyttäviin ääniin päässäni, joiden mukaan aiemmin toimin: "tämä on tärkeätä, kuka sen sitten tekee, sinulle on annettu paljon ja paljon vaaditaan, tästä riippuu moni muu asia"... Muistamaan, että ne ovat vain ääniä päässäni ja niiden aiheuttamiin tunteisiin ei kuole: jotain jää maailmassa aina tekemättä, tilaisuuksia osallistumatta, kysymyksiä vastaamatta.

Samaa harjoittelen nyt, kun tutustun eri ilmastotoimijoihin - ahdistuin jo mieleni luoman taakan alle lukiessani kaikista kokouksista ja kampanjoista, joihin en ehdi, vaikka pitäisipitäisipitäisi... Jos osallistun tähän, kuinka voin jättää tuon väliin? Kuinka osata sanoa ei? Kuinka uskaltaa sanoa kyllä?

Paratiisi maaliskuussa 2015. Kuva Markus Drake
Minun mieltäni rauhoittaa kun ymmärrän ja näen merkityksen. Maapallon tarvitsema "suuri käänne" on kuvattu Active Hope -kirjassa koostuvaksi kolmesta eri ulottuvuudesta:

  • maapallon ja sen monimuotoisuuden puolustaminen,

  • muutos tietoisuudessamme (arvot, ajattelu, näkeminen)

  • elämää ylläpitävien, uusien rakenteiden kehittäminen.

Kaikkia kolmea toteutetaan samanaikaisesti ja ne vahvistavat toisiaan. Toisaalta kaikkien meidän ei tarvitse osallistua kaikkiin yhtäaikaa.

Silloin kun ei jaksa taistella, voi vaikka kuunnella puita tai opetella hoitamaan mehiläisiä.

2 kommenttia:

  1. Hei Henna, kiitos tästä tekstistä. Itsensä tuntee helposti riittämättömäksi, kun maailmassa on niin paljon kiireellistä parannettavaa. Ja kun yrittää puhua maailman virheistä, on vastassa aina joukko niitä, joiden mielestä olet naiivi ja väärässä. Onneksi on puut ja mehiläiset. Terveiset varikolta. ;)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Liisa! :)

    VastaaPoista