6.7.2015

Millä silmillä näkee tärkeimmän?

The spiral of hope: seeing with new eyes (kuva kirjasta Active Hope)
Olen ehkä rakastunut. Tai ehkä ennemmin ihan vaan rakastan, tai ehkä tämä onkin jotain muuta - semmoista hiljaista, hitaasti kehittynyttä ja kehittyvää, monimutkaista ja monitahoista.  Sanon monta kertaa ehkä, koska sana "rakkaus" johdannaisineen ja oletuksineen herättää minussa kovasti hämmennystä. Mitä se on, mitä se ei ole, kuka päättää ja määrittelee, media vai maistraattiko? (Saisinko nähdä asiaan liittyvän lainsäädännön liitteineen?)
Puhun ehkä mieluummin kuolemasta...


Luulen nimittäin, että tämän ihmisen kanssa voisin haluta elää elämäni. Loppuun saakka. Vuosi sitten heräsimme tahoillamme näihin ajatuksiin ja sävähdimme: sitä selvyyttä, jolla yhtäkkiä näimme elämiemme lyhyyden, haavoittuvuuden, ajallisuuden. Lisäksi ajatus siitä, että joku seuraisi minun vanhenemistani, että minä näkisin tuon vielä suht siloposkisen tyypin keski-ikäistyvän ja rypistyvän, ja että näkisin hänen silmillään itseni vanhenevan, tuntui aluksi sietämättömän alastomalta. Ei uusia alkuja, ei lähtöjä ennen kuin pahin puutteeni, kuolevaisuuteni, paljastuu kummallekaan.

Totesimme sittemmin, että käsityksemme romanttisen illallisen puheenaiheista ovat sopivan yhtenäiset, ja tässä nyt olen, alppimaahan muuttoa tekemässä. Samalla olen alkanut nähdä itseni jälleen uudella tavalla osana maapallon ihmistöä: yhtenä niistä jotka löytävät parinsa ja ovat valmiita tekemään uhrauksia voidakseen nukkua yöt yhdessä. So mainstream... Ja silti jännittävintä mitä olen kokenut.

Samansuuntaista prosessia olin käynyt läpi jo aiemmin, etsiessäni yhteyttä maailmaan ja sen kiertokulkuun. Hiljalleen olen oppinut näkemään itseni syvemmin osana ikiaikaisia prosesseja, pienenä ajallisena partikkelina muiden kaltaistensa joukossa, ihmeellisen itseään uudistavan systeemin syövereissä. Erilaisista paljon puhutuista hyödykkeistä luopumisesta on tullut luonnollisempaa, en ajattele tekeväni julmia uhrauksia jättämällä väliin kaukomatkat, vähentämällä lihan syömistä tai rajoittamalla shoppailuterapiatarpeitani, ja ajatus niukemmasta elämästä tulevaisuudessa ei tunnu vieraalta. Toisaalta myös kokemus yhteydestä, sen kuvittelemisesta, etsimisestä ja löytämisestä, luo mieleen toivoa. Ehkä olen osa jotain suurta, jonka laajuutta en vielä, tai koskaan, näe.

Vuoden mittaan seuranani ovat olleet myös Macy ja Johnstone, jotka kirjassaan Active Hope suosittelevat minäkuvan laajentamista, eli elämän näkemistä uusilla silmillä. He kutsuvat ymmärtämään, miten "minäitsemme" on osa laajempaa kokonaisuutta, miten valta on piiloutunut sanoihin ja kuinka sen voi pieni ihminen saada takaisin, miten viljellä turvallista yhteisöllisyyttä ja kuinka elää ajassa hukkumatta siihen. Me olemme osa maapalloa, sen kiertokulkua ja mahdollista valoisaa tulevaisuuttakin. Ehkä sademetsät, joet, meret ja jäätiköt onnistuvat korjaamaan itsensä meidän avullamme... Emme ole irrallisia tai yksin - emme vapaita vastuusta, mutta emme ilman vaikutusmahdollisuuksiakaan.
"Epäonneksemme ekologisen liikkeen keskuudessa runsaasti harjoitettu moralisointi on saanut suuren yleisön ajattelemaan, että heiltä vaaditaan uhrausta - pitäisi osoittaa enemmän vastuullisuutta, enemmän huolehtimista ja sopivampaa moraalista periaatteistoa. Kaikki tämä syntyisi kuitenkin helposti ja luonnostaan, jos "itse" laajentuisi ja syventyisi siten, että luonnon suojeleminen näyttäytyisi ja tuntuisi oman itsemme suojelemiselta."

Arne Naess, 1988 - lainaus kirjassa Active Hope, s. 86, suomennos allekirjoittaneen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti