1.1.2019

Helsinki

Mannerheimintie, Helsinki


Lokakuu. Tämä blogi sai alkunsa aikana, jolloin olin ollut masentunut, vaikka toisaalta en tiedä koska lakkasin olemasta. Lakkasinko, aloinkokaan? Silloin menetin kolme läheistä ystävää. Sain uusia, sellaisia joiden elämään sopi minun raskaus, jotka uskalsivat kysyä ajattelenko itsemurhaa. Tai vain olivat. ”Odotan sinua masennuksen toiselle puolen.” Näin oli HS:n artikkelin mukaan ystävä sanonut ystävälleen. Kauneinta mitä juuri nyt osaan ajatella. Istun Cafe Javan yläkerrassa ja itken, katselen Mannerheimintien vilinää ja ihmettelen mistä tämä nyt tulee.



Elämäni on muualla, siellä minulla on kumppani jonka mielestä on normaalia että sellainen ihminen kuin minä masentuu, tai ainakin vakavasti ahdistuu, aina silloin tällöin. Hänen ehtonsa alusta asti oli, että en tapa itseäni puhumatta ensin hänelle.

Kevään 2012 jälkeen en ole oikeasti ajatellut itsemurhaa, ja viime vuosina elämä on ollut ihan ok. Olen oppinut lempeämpiä ja rakentavampia tapoja ajatella ja puhua itselleni. Vaadin vähemmän. Hiljalleen oppinut luottamaan, että saan olla. Viime keväästä lähtien olen ollut onnellinenkin, elämä on tuntunut merkitykselliselta: muutimme melkein maalle, pieneen keltaisen mökkiin pienen kylän laitamille: lämpöä saa lisää hakemalla puita, ja samalla näkee tähtiä ja kuulee puita. Muutamina päivinä olen tuntenut tutun, raskaan ja tahmean lamaannuksen, silloin kun olen pakottanut itseni kirjoittamaan työhakemuksen järkevään paikkaan jota en halua.

Helsinki tuntuu tutulta, mutta hyvällä tavalla etäiseltä. Täällä asuin ennen.

Samalla tavalla ilmastonmuutos on muuttunut mielessäni pienehköksi harmaaksi koiraksi. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa, koska en enää välitä niin (pohjattoman) paljoa. Että välitän taas muistakin asioista. Radio Helsingissä puhutaan ilmastonmuutoksesta, siihen liittyvästä taide-esityksestä Elinvoima. Panu Rajala julkaisi viime jouluksi kirjan ilmastonmuutoksen psykologiasta ja toivostakin, nimeltään Päin helvettiä? Nyt tästä puhutaan, jopa työpaikan ruokapöydässä. Se on jo jotain se.

En tiedä jatkanko tätä blogia. Jätän ainakin verkkoon todisteeksi ajasta, jolloin googlaamalla suomeksi ilmasto ja ahdistus tämän blogin lisäksi harvat muut hakutulokset oli otsikoitu tyyliin ”Kannattaako ilmastonmuutoksesta ahdistua?” ja alle listattu käteviä niksejä kierrättämiseen.

Tai sitten jatkan teemalla "kuinka tämän kanssa eletään kokonainen elämä".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti